Oma valokuva
SUOMEN KOMMUNISTISEN RYHMÄN (SKR) TARKOITUKSENA ON EDISTÄÄ TIETEELLISEN KOMMUNISMIN LEVIÄMISTÄ, OPISKELEMISTA JA SOVELTAMISTA. RYHMÄ HALUAA YHDISTÄÄ KAIKKIA JOTKA OVAT KIINNOSTUNEITA KOMMUNISMIN TEORIASTA, SEKÄ TÄMÄN PÄIVÄN KOMMUNISTISESTA LIIKKEESTÄ SUOMESSA JA MAAILMALLA. RYHMÄLLÄ EI OLE KYTKENTÖJÄ REKISTERÖITYNEISIIN PUOLUEISIIN. OTA YHTEYTTÄ SÄHKÖPOSTILLA.

maanantai 8. kesäkuuta 2015

V.I.Lenin - Marxilaisuus ja revisionismi (1908)


V.I.Lenin - Marxilaisuus ja revisionismi (1908)

Tunnettu mietelause kuuluu, että jos geometrian selviöt loukkaisivat ihmisten etuja, niin ne varmaan kumottaisiin. Luonnonhistorialliset teoriat, jotka ovat loukanneet teologian vanhoja ennakkoluuloja, ovat aiheuttaneet ja aiheuttavat vielä nytkin mitä hurjinta taistelua. Ei ole ihme, että Marxin oppi, joka palvelee suoranaisesti nykyisen yhteiskunnan edistyneimmän luokan valistamista ja järjestämistä, osoittaa tämän luokan tehtävät ja todistaa, että nykyisen järjestelmän tilalle tulee väistämättömästi - taloudellisen kehityksen vuoksi - uusi järjestelmä, ei ole ihme, että tämän opin on pitänyt ottaa taistellen jokainen askeleensa elämäntiellä.

Ei kannata puhuakaan porvarillisesta tieteestä ja filosofiasta, joita viralliset professorit virallisesti opettavat tyhmistyttääkseen omistavien luokkien kasvavaa nuorisoa ja "harjaannuttaakseen" sitä käymään ulkoisten ja sisäisten vihollisten kimppuun. Tämä tiede ei halua kuullakaan marxilaisuudesta, vaan julistaa sen kumotuksi ja hävitetyksi; Marxia vastaan hyökkäilevät yhtä innokkaasti sekä nuoret tiedemiehet, jotka pyrkivät ylenemään virkauralla sosialismia kumoamalla, että ikäloput vanhukset, jotka valvovat kaikenlaisten nukkavierujen "järjestelmien" testamenttia. Marxilaisuuden kasvu, sen aatteiden leviäminen ja lujittuminen työväenluokan keskuudessa, aiheuttaa ehdottomasti sen, että porvariston hyökkäilyt taajenevat ja kärjistyvät marxilaisuutta vastaan, joka virallisen tieteen suorittaman "hävittämisen" jälkeen tulee joka kerta yhä lujemmaksi, karaistuneemmaksi ja elinkykyisemmäksi.

Mutta niidenkään oppien joukossa, jotka ovat yhteydessä työväenluokan taisteluun ja ovat levinneet etupäässä proletariaatin keskuuteen, marxilaisuus ei saanut läheskään heti lujitetuksi asemaansa. Olemassaolonsa ensimmäisen puolivuosisadan (19. vuosisadan 40-luvulta) marxilaisuus taisteli sille aivan vihamielisiä teorioita vastaan. 40-luvun ensi puoliskolla Marx ja Engels selvittivät välinsä radikaalisten nuorhegeliläisten kanssa, jotka olivat filosofisen idealismin kannalla. 40-luvun lopulla nousi esiin taistelu taloudellisten oppien alalla - proudhonilaisuutta vastaan. Viisikymmenluku saattoi tämän taistelun päätökseen: niiden puolueiden ja oppien arvostelu, jotka paljastivat olemuksensa myrskyisänä vuotena 1848. 60-luvulla taistelu siirtyi yleisen teorian alalta sellaiselle alalle, joka on läheisempi välittömälle työväenliikkeelle: bakuninilaisuuden häätäminen lnternationaalista. 70-luvun alussa nousee Saksassa lyhyeksi ajaksi etualalle proudhonisti Miilberger; - 70-luvun lopussa positivisti Diihring. Mutta kummankin vaikutus proletariaattiin on jo aivan mitätön. Marxilaisuus voittaa jo ehdottomasti kaikki muut työväenliikkeen ideologiat. -

Viime vuosisadan 90-lukuun mennessä tämä voitto oli pääpiirteissään saavutettu täydellisesti. Vieläpä romaanisissakin maissa, joissa proudhonilaisuuden perinteet säilyivät kauimmin, työväenpuolueet rakensivat tosiasiallisesti ohjelmansa ja taktiikkansa marxilaiselle perustalle. Työväenliikkeen kansainvälinen järjestö, joka oli jälleen aloittanut toimintansa ajoittaisten kansainvälisten edustajakokousten", muodossa, asettui heti ja miltei taistelutta kaikessa oleellisessa marxilaisuuden kannalle. Mutta kun marxilaisuus oli syrjäyttänyt kaikki vähänkin eheät sille vihamieliset opit, , alkoivat tendenssit, joita nämä opit ilmensivät, etsiä itselleen muita teitä. Taistelun muodot ja aiheet muuttuivat, mutta taistelu jatkui. Ja marxilaisuuden olemassaolon toinen puolivuosisata alkoi (viime vuosisadan 9O-luku) marxilaisuuden sisäisen, marxilaisuudelle vihamielisen virtauksen taistelulla.

Tämä virtaus sai nimensä entisen ortodoksisen marxilaisen Bernsteinin mukaan, joka esitti äänekkäimmin ja yhtenäisimmin Marxin oikaisemista, Marxin tarkistamista, revisionismia. Yksinpä Venäjälläkin, jossa ei-marxilainen sosialismi - maan taloudellisen takapajuisuuden vuoksi sekä sen tähden, että vallitsevana oli maaorjuuden jäänteiden painama talonpoikaisväestö - on luonnollisesti säilynyt kauimmin, yksinpä Venäjälläkin se muuttuu meidän nähtemme selvästi revisionismiksi. Agraarikysymyksessä :kaiken maan kunnallistamisohjelma) sekä yleisissä ohjelma- ja taktiikkakysymyksissä sosialinarodnikkimme korvaavat yhä suuremmassa määrin Marxiin tekemillään "oikaisuilla" vanhan, tavallaan eheän ja marxilaisuudelle perin juurin vihamielisen järjestelmän aikansa eläneet, merkityksensä menettäneet jäännökset.

Marxilaisuutta edeltänyt sosialismi on lyöty hajalle. Se ei jatka taistelua enää omalla itsenäisellä maaperällään, vaan marxilaisuuden yleisellä maaperällä, revisionismina. Katsokaamme, millainen on revisionismin aatteellinen sisältö.

Filosofian alalla revisionismi on kulkenut porvarillisten professorien "tieteen" perässä. Professorit palasivat "takaisin Kantiin", ja revisionismi laahusti uuskantilaisten jäljessä, professorit kertailivat pappien tuhannesti toistamia typeryyksiä filosofista materialismia vastaan, ja revisionistit mymisivät alentuvasti hymyillen (sanasta sanaan viimeisen Handbuchin mukaan), että materialismi on aikoja sitten "kumottu"; professorit käsittelivät Hegeliä kuin "koiran raatoa" ja saarnaten itse idealismia, mutta vain tuhat kertaa matalampaa ja typerämpää kuin Hegelin idealismi, kohauttelivat halveksuvasti olkapäitään dialektiikan johdosta, ja revisionistit talsivat heidän perässään tieteen filosofisen madaltamisen suohon korvaten "konstikkaan" (ja vallankumouksellisen) dialektiikan "yksinkertaisella" (ja rauhallisella) "evoluutiolla"; professorit ansaitsivat virkapalkkansa sopeuttamalla sekä idealistisia että "kriitillisiä" oppijärjestelmiään vallinneeseen keskiaikaiseen "filosofiaan" (so. teologiaan), ja revisionistit lähenivät heitä yrittäen tehdä uskonnon "yksityisasiaksi", ei nykyisen valtion, vaan edistyksellisimmän luokan puolueen suhteen.

Siitä mikä todellinen merkitys tuollaisilla Marxiin tehdyillä "oikaisuilla" oli, on tarpeetonta puhua - asia on itsestään selvä. Toteamme ainoastaan, että Plehanov oli kansainvälisessä sosialidemokratiassa ainoa marxilainen, joka arvosteli revisionistien tässä suhteessa puhumia uskomattomia typeryyksiä johdonmukaisen dialektisen materialismin kannalta. Tämän seikan päättävä korostaminen on sitäkin välttämättömämpää, kun meidän aikanamme tehdään perin virheellisiä yrityksiä kohottaa arvoon vanhaa ja taantumuksellista filosofista rojua Plehanovin taktillisen opportunismin arvostelun lipun alla [Ks. Bogdanovin, Bazarovin ym. kirjaa "Kirjoitelmia marxilaisuuden filosofiasta". Tässä ei ole tarpeellista eritellä tätä kirjaa, ja minun täytyy toistaiseksi rajoittua ilmoittamaan, että lähitulevaisuudessa osoitan useissa kirjoituksissa tai erikoisessa kirjasessa, että kaikki se, mikä tekstissä on sanottu uuskantilaisista revisionisteista. koskee oleellisesti myös näitä "uusia" uushumelaisia ja uusberkeleyläisiä revisionisteja.]

Siirryttäessä kansantaloustieteeseen on ennen kaikkea pantava merkille, että tällä alalla revisionistien tekemät "oikaisut" olivat paljoa monipuolisemmat ja perusteellisemmat; yleisöön koetettiin vaikuttaa "uusilla taloudellista kehitystä koskevilla tiedoilla". Sanottiin, että keskitystä ja pientuotannon pois tunkemista suurtuotannon taholta ei maatalouden alalla tapahdu lainkaan ja että kaupan ja teollisuuden alalla se tapahtuu äärettömän hitaasti. Sanottiin, että pulia on nyt harvemmin ja ne ovat tulleet lievemmiksi, että kartellit ja trustit luultavasti antavat pääomalle mahdollisuuden poistaa pulat kokonaan. Sanottiin, että "romahdusteoria", jonka mukaan kapitalismi kulkee romahdusta kohti, ei pidä paikkaansa, koska tendenssinä on muka luokkaristiriitojen heikkeneminen ja lieventyminen. Sanottiin vihdoin, että Marxin arvoteoriaakin olisi syytä oikoa Böhm-Bawerkin mukaan.

Taistelu revisionisteja vastaan näistä kysymyksistä aiheutti kansainvälisen sosialismin teoreettisessa ajattelussa samanlaisen hedelmällisen elpymisen kuin Engelsin polemiikki Duhringiä vastaan kaksikymmentä vuotta aikaisemmin. Revisionistien väitteitä eriteltiin tosiasioiden ja numeroiden pohjalta. Todistettiin, että revisionistit kaunistelevat järjestelmällisesti nykyistä pientuotantoa. Kumoamattomat numerotiedot todistavat suurtuotannon teknisen ,ja kaupallisen paremmuuden pientuotantoon verrattuna ei ainoastaan teollisuudessa, vaan maanviljelyksessäkin. Mutta maanviljelyksessä on paljon heikommin kehittynyt tavarantuotanto, ja nykyaikaiset tilasto- ja taloustieteilijät pystyvät tavallisesti erottamaan huonosti ne maanviljelyksen erikoisalat (toisinaan jopa operaatiotkin), jotka osoittavat maanviljelyksen joutuvan yhä enemmän maailmantalouden vaihdon piiriin. Luontoistalouden raunioilla pientuotanto pysyy pystyssä ravitsemuksen loputtoman huononemisen, kroonisen nälän, työpäivän pitenemisen, karjan laadun ja sen hoidon huononemisen pohjalla, sanalla sanoen samoin keinoin, joilla käsityötuotantokin piti puoliaan kapitalistista manufaktuurituotantoa vastaan. Jokainen tieteen ja tekniikan edistysaskel järkyttää väistämättömästi ja armottomasti pien tuotannon perustoja kapitalistisessa yhteiskunnassa, ja sosialistisen taloustieteen tehtävä on tutkia tätä prosessia sen kaikissa, useinkin monimutkaisissa ja sekavissa muodoissa, todistaa pientuottajalle, että tämän on mahdotonta säilyä kapitalismin vallitessa, että talonpoikaistaloudella ei ole pelastusta kapitalismin vallitessa, että talonpojan on omaksuttava proletariaatin katsantokanta. Revisionistit ovat tässä kysymyksessä tehneet tieteellisessä suhteessa syntiä yleistämällä pinnallisesti tosiasioita, joita te ovat poimineet yksipuolisesti, irrallisina kapitalismin koko järjestelmästä, - poliittisessa suhteessa he taas ovat tehneet sen synnin, että ovat kiertämättömästi, tahtoen tai tahtomattaan, kutsuneet talonpoikaa tai sysänneet talonpoikaa yrittäjän katsantokannalle (so. porvariston katsantokannalle) sen sijaan, että olisivat sysänneet häntä vallankumouksellisen proletaarin katsantokannalle.

Pulateorian ja romahdusteorian suhteen ovat revisionismin asiat olleet vielä hullummin. Vain aivan lyhyen ajan ja vain kaikkein lyhytnäköisimmät ihmiset ovat voineet ajatella Marxin opin perusteiden muuttamista joitakin vuosia kestäneen teollisen nousun ja kukoistuksen vaikutuksesta. Että pulat eivät ole aikansa eläneitä, sen näytti revisionisteille todellisuus hyvin nopeasti: kukoistuksen jälkeen seurasi pula. Erillisten pulien muodot, perättäinen järjestys ja kuva muuttuivat, mutta pulat pysyivät kapitalistiseen järjestelmään välttämättömästi kuuluvana osana. Yhdistäessään tuotantoa kartellit ja trustit lisäsivät samalla kaikkien nähden tuotannon anarkiaa, tekivät proletariaatin aseman vähemmän turvatuksi ja voimistivat pää- oman harjoittamaa sortoa kärjistäen siten ennenkuulumattomassa määrässä luokkaristiriitoja. Sen että kapitalismi kulkee romahdusta kohti - niin erillisten poliittisten ja taloudellisten pulien mielessä kuin koko kapitalistisen järjestelmän täydellisen haaksirikon mielessä -, ovat juuri uusimmat jättiläistrustit osoittaneet erikoisen havainnollisesti ja erittäin laajoissa mitoissa. Äskeinen finanssipula Amerikassa, hirvittävä työttömyyden kärjistyminen koko Euroopassa, puhumattakaan lähellä olevasta teollisuuspulasta, johon monet merkit viittaavat, - kaikki tämä on vienyt siihen, että kaikki, nähtävästi monet itse revisionisteistakin ovat unohtaneet revisionistien äskeiset "teoriat". Mutta ei pidä unohtaa niitä opetuksia, joita tuo intelligenssin horjunta on antanut työväenluokalle.

Arvoteoriasta on sanottava vain se, että revisionistit eivät ole antaneet siinä suhteessa kerrassaan mitään, he ovat tehneet vain sangen hämäriä viittauksia ja huokailleet Böhm-Bawerkin tapaan eivätkä sen vuoksi ole jättäneet mitään jälkiä tieteellisen ajattelun kehitykseen. Politiikan alalla revisionismi on koettanut tarkistaa nimenomaan perustan marxilaisuudesta, nimittäin luokkataisteluopin. Poliittinen vapaus, ja yleinen äänioikeus hävittävät pohjan luokkataisteluIta, sanottiin meille, ja tekevät vääräksi "Kommunistisen manifestin" vanhan väitteen: työläisillä ei ole isänmaata. Demokratian aikana, koska ”enemmistön tahto" vallitsee, valtiota ei muka saa pitää luokkaherruuden elimenä eikä kieltäytyä tekemästä liittoja edistysmielisen, sosialireformatorisen porvariston kanssa taantumuksellisia vastaan.

Eittämättä nämä revisionistien vastaväitteet muodostivat melko eheärakenteisen katsomusten järjestelmän, nimittäin aikoja tunnettujen liberaalis-porvarillisten katsomusten järjestelmän. Liberaalit ovat aina sanoneet, että porvarillinen parlamentarismi hävittää luokat ja luokkajaon, koska äänioikeus, oikeus osallistua valtion asioiden hoitoon on erotuksetta kaikilla kansalaisilla. Euroopan koko historia 9. vuosisadan toisella puoliskolla ja koko Venäjän vallankumouksen historia 20. vuosisadan alussa osoittavat silminnähtävästi, kuinka typeriä tuollaiset katsomukset ovat. Taloudelliset eroavuudet eivät heikkene, vaan voimistuvat ja kärjistyvät "demokraattisen" kapitalismin vapauden vallitessa. Parlamentarismi ei poista, vaan paljastaa sen, että demokraattisimmatkin porvarilliset tasavallat ovat olemukseltaan luokkasorron elimiä. Auttaessaan valistamaan ja järjestämään monin verroin laajempia väestöjoukkoja kuin jotka aikaisemmin ovat osallistuneet aktiivisesti poliittisiin tapahtumiin, parlamentarismi ei valmistele tällä pulien eikä poliittisten vallankumousten poistamista, vaan kansalaissodan suurinta kärjistymistä näiden vallankumousten aikana. Pariisin tapahtumat vuoden 1871 keväällä ja Venäjän tapahtumat vuoden 1905 talvella osoittivat selvääkin selvemmin, että sellainen kärjistyminen tapahtuu kiertämättömästi. Hetkeäkään empimättä Ranskan porvaristo teki proletariaatin liikkeen kukistamiseksi liiton koko kansakunnan vihollisen, vierasmaalaisen sotaväen kanssa, joka oli hävittänyt sen isänmaata. Ken ei ymmärrä parlamentarismin ja porvarillisen demokratian kiertämätöntä sisäistä dialektiikkaa, joka johtaa kiistan ratkaisemiseen joukkoihin kohdistetulla väkivallalla vielä jyrkemmin kuin entisaikaan, hän ei pysty milloinkaan harjoittamaan tämän parlamentarismin pohjalla periaatteellisesti johdonmukaista propagandaa ja agitaatiota, joka todella valmentaa työväenjoukkoja osallistumaan voitokkaasti sellaisiin "kiistoihin". Kokemus jota on saatu liittojen, sopimuksien ja blokkien teosta sosialireformatorisen liberalismin kanssa Lännessä ja liberaalisen reformismin (kadetit) kanssa Venäjän vallankumouksessa, on osoittanut vakuuttavasti, että nämä sopimukset vain tylsistävät joukkojen tietoisuutta, että ne eivät voimista, vaan heikentävät joukkojen taistelun todellista merkitystä sitoen taistelevia sellaisiin aineksiin, jotka vähiten kykenevät taisteluun ja ovat erittäin horjuvia ja petollisia. Ranskalainen millerandilaisuus, suurin koe, joka on tehty revisionistisen poliittisen taktiikan soveltamisen alalla laajassa, todella kansallisessa mitassa, on käytännössä antanut revisionismista sellaisen arvion, jota maailman proletariaatti ei milloinkaan unohda.

Revisionismin taloudellisten ja poliittisten tendenssien luonnollisena täydennyksenä oli sen suhtautuminen sosialistisen liikkeen lopulliseen päämäärään. "Liike on kaikki kaikessa - päämäärä ei mitään", tämä Bernsteinin siivekäs sanonta ilmaisee revisionismin olemuksen paremmin kuin monet pitkät järkeilyt. Menettelynsä määrääminen tapauksesta tapaukseen, mukautuminen päivän tapahtumiin ja poliittisten pikkujuttujen käänteisiin, proletariaatin perus- etujen ja koko kapitalistisen järjestelmän, koko kapitalistisen kehityksen peruspiirteiden unohtaminen, näiden perusetujen uhraaminen todellisten tai oletettujen hetkellisten etujen vuoksi - sellaista on revisionistinen politiikka. Ja itse tämän politiikan olemuksesta johtuu eittämättömästi, että se voi saada loputtomiin erilaisia muotoja ja että jokainen vähänkin "uusi" kysymys, vähänkin odottamaton ja ennakolta arvaamaton tapahtumain käänne, vaikka tämä käänne muuttaisi vain pienoismitassa ja aivan lyhyeksi ajaksi kehityksen peruslinjaa, tulee väistämättömästi aiheuttamaan aina yksiä ja toisia revisionismin muunnoksia.

Revisionismin kiertämättömyys johtuu sen luokkajuurista nykyaikaisessa yhteiskunnassa. Revisionismi on kansainvälinen ilmiö. Kenelläkään vähänkin tietävällä ja ajattelevaIla sosialistilla ei voi olla pienintäkään epäilystä siitä, että ortodoksien ja bernsteinilaisten suhde Saksassa, guesdelaisten ja jauresilaisten (nyt varsinkin brousselaisten) suhde Ranskassa, Sosialidemokraattisen Liiton ja Riippumattoman Työväenpuolueen suhde Englannissa, Rouckeren ja Vandervelden suhde Belgiassa, integralistien ja reformistien suhde Italiassa, bolsevikkien ja mensevikkien suhde Venäjällä on kaikkialla olemukseltaan yhdenluontoista huolimatta kansallisten olojen ja historiallisten seikkojen suunnattomasta erilaisuudesta kaikkien näiden maiden nykyisessä tilassa. "Jakautuminen" nykyisen kansainvälisen sosialismin sisällä käy itse asiassa ja nyt yhtä linjaa maailman eri maissa todistaen tällä suunnatonta edistysaskelta siihen verraten, mitä oli 30-40 vuotta sitten, jolloin eriluontoiset tendenssit taistelivat eri maissa kansainvälisen sosialismin sisällä. Ja se "revisionismi vasemmalta", joka on nyt hahmottunut romaanisissa maissa ”vallankumouksellisena syndikalismina", sovittautuu myös marxilaisuuteen "oikoen" sitä: Labriola Italiassa ja Lagardelle Ranskassa tuon tuostakin vetoavat väärin ymmärretystä Marxista oikein ymmärrettyyn Marxiin.

Emme voi tässä pysähtyä erittelemään sitä, millaista on aatteelliselta sisällöltään tämä revisionismi, joka ei ole vielä läheskään niin kehittynyt kuin opportunistinen revisionismi, ei ole kansainvälistynyt eikä joutunut kestämään ainoatakaan suurta käytännöllistä ottelua edes yhden maan sosialistista puoluetta vastaan. Sen vuoksi rajoitumme siihen "revisionismiin oikealta", jota edellä kuvailimme.

Mistä johtuu sen kiertämättömyys kapitalistisessa yhteiskunnassa? Minkä vuoksi se on syvempää kuin ovat kapitalismin kehityksen kansallisten erikoisuuksien ja asteiden eroavuudet? Sen vuoksi, että jokaisessa kapitalistisessa maassa rinnan proletariaatin kanssa on aina laajoja pikku- porvariston, pienyrittäjäin kerroksia. Kapitalismi on syntynyt ja sitä syntyy alituisesti pientuotannosta. Kapitalismi luo kiertämättömästi uudelleen kokonaisen joukon "välikerroksia" (tehtaan lisäke, koti työ, pikkuverstaat, joita on hajallaan kautta koko maan suurteollisuuden, esimerkiksi polkupyörä- ja autoteollisuuden vaatimusten vuoksi, jne.). Näin uudet pientuottajat joutuvat yhtä kiertämättömästi heitetyiksi vuorostaan proletariaatin riveihin. On aivan luonnollista, että pikkuporvarillinen maailmankatsomus purkautuu yhä uudelleen esiin laajojen työväenpuolueiden riveissä. On aivan luonnollista, että niin täytyy ollakin ja tulee alati olemaan aina proletaarisen vallankumouksen ratkaisevaan käänteeseen saakka, sillä olisi syvästi erheellistä luulla, että väestön enemmistön "täydellinen" proletarisoituminen on välttämätöntä, jotta sellaisen vallankumouksen suorittaminen käy mahdolliseksi. Se mitä me nyt useinkin koemme ainoastaan aatteellisesti: kiistat Marxiin tehtyjä teoreettisia oikaisuja vastaan, se mikä nyt purkautuu esiin käytännössä vain työväenliikkeen erillisissä osa- kysymyksissä taktillisina erimielisyyksinä revisionistien kanssa ja jakautumisina tällä pohjalla, se on työväenluokan vielä ehdottomasti koettava verrattomasti laajemmassa mitassa, kun proletaarinen vallankumous kärjistää kaikki kiistakysymykset, keskittää kaikki erimielisyydet kohtiin, joilla on mitä välittömin merkitys joukkojen menettelyn määrittelemiselle, pakottaa taistelun tuoksinassa erottamaan viholliset ystävistä, heittämään pois huonot liittolaiset, jotta voidaan antaa ratkaisevia iskuja viholliselle.

Vallankumouksellisen marxilaisuuden aatteellinen taistelu revisionismia vastaan 19. vuosisadan lopulla on ainoastaan alkunäytöstä proletariaatin suuriin vallankumoustaisteluihin sen kulkiessa eteenpäin asiansa täydellistä voittoa kohti poroporvareiden kaikista horjumisista ja heikkouksista huolimatta.

Kirjoitettu maaliskuun loppupuolella - viimeistään huhtikuun. 3. (16.) 1908.

V.I. LENIN